-- Kansalaispöhinää --: Koululuokkien ihannekoot

Opetusministeri Jukka Gustafsson (sdp) puolustaa tasapäistävää peruskoulujärjestelmää - haluten pienentää entisestään luokkakokoja, unohtaen jotain ratkaisevaa?1]

[ ... pieni koululainen suuntaa henkisesti tyhjästä kodista aamupalattoman keittiöpöydän ohi koulutielle, väistellen audimiehiä suojateillä. Pikku 'jussista ja maijusta' pitäisi tulla sitten joskus yhteiskunnan tukipylväitä maksamaan sukupolvisopimuksen mukaisesti omien vanhempiensa ja isovanhempiensa ylläpitoa; samalla 'jussin kuin maijunkin' pitäisi pärjätä maailmanlaajuisessa työn uudelleenjaon taistelussa ... ]

Nykyhallitus vannoo tekevänsä kaikkensa, jotta opetus kaikissa kouluissa olisi laadukasta ja parasta mahdollista. Tämä tavoite nykysysteemeillä ei ole mahdollista, ilman koulu- ja opetusjärjestelmiemme suurremonttia. Lahjakkuudet pitkälti hukkaava peruskoulujärjestelmä on erään aikakauden jäänne, jossa kaikkien piti olla "yhtä hyviä". Me ihmiset emme ole yksinkertaisesti lainkaan samoilla "lähtölegoilla" varustetut, olemme yksilöitä - emme kibbutzkarjaa *].

Yhteiskunnassa vallitsee aina epätasa-arvo

Emme ole yhtä hyvillä lähtökohdilla kotiemme osalta. Koti on lapsen kehto, joka alkoi äidin kohdusta. Kohdun suojaavan "lapsiveden" pitäisi seurata lasta aina nuoreksi aikuiseksi saakka 2], jolloin hänen pitäisi olla kaikinpuolin valmis evoluution määrittämiin tehtäviin, sopusoinnussa ympäristön ja yhteiskuntarakenteen kanssa.

Länsidemokratia on liian materiaalispainotteinen

[näyttö- ja vertailutalouden henkistä kypsyyttä polkeva materialismi]

Niin kutsutun ostovoimaa ja osaamista tasaavan länsidemokratian tavoitteiden alle jäi luontainen kilvoittelu paikasta auringossa. Evoluutio loi kilpailun, jossa vain parhaat pärjäävät ja menestyvät. Suvunjatkannalle on eduksi vahvojen maailma. Väestön hallitsematon lisäys johtuu osin tavoitteista olla "hyvä, lempeä ja demokraattinen" -kaikille [!]. Kaltaisemme demokratian ihannointi, vinoutunein tavoittein olla kaikki samantasoisia, on täysin vastoin luonnon vuosimiljoonaista kehitystä, jossa lajinvalinta ohjaa harmoniaa ja kisailua siihen pääsemisessä.

Koti ompi linnani,

näin lapsi haluaa kokea turvasatamansa, jossa "luokkakoko" on ihanteellinen. Keskimäärin jokaisella lapsella on yksi opettaja - oma isä ja äiti. Kodin roolia lapsen kehityksessä on painettu villaisella unohduksiin, ja seuraukset näkyvät nyt. Tässä ei enää luetella kaikkien tietämiä ongelmia 3], mitkä jäytävät perheitä, vanhempia ja lapsia, jotka kärsivät eniten rikkoutuneista "opetusvälineistä".

Koulu ei ole yksinomaan lapsen kasvattaja -

kodin roolia kasvatuksessa ja vastuusta tulevasta lapsen kyvystä olla taysipäinen ja -valtaisesti kyvykäs yhteiskunnan osanen - on ensiarvoisen tärkeää korostaa. Tänään kotikasvatusta ei monissa perheissä ole, koska ei ole edes eheää kotia eikä perhettä. Perhekeskeisyys ei ole tänään muotia - muoti on asetettu markkinahuudahduksiin, luokkakokoihin ja kouluopettajan vastuulle.

Luokkakoko on helppo johdanto

Vielä 1970 -luvulla keskikoulujen luokkakoko oli helposti 40-45 oppilasta, tuolloinkin kasvoi nuoria, jotka pärjäsivät, ja kaikkiin työtehtäviin riitti sopivia tekijöitä - ei ollut tehtäväkuvia, jotka eivät kelvanneet - ei pitänyt hakea Saksan mallin mukaisesti halpatyövoimaa vieraista maista - omiakin riitti ja työhaluja oli.

On myönnettävä, että kaikki nuoret eivät halunneet 1970 -luvulla käydä kouluja, kuin vain sen pakollisen - oli kiire ansioihin, ropaamaan autoja, niittämään viljaa ja rakentamaan taloja. Haluttiin tehdä työtä.

Masennus iski, jos ei ollut työtä -

eilen, iskee tänään ja varmasti vielä huomennakin. Valtiovallan tärkein tehtävä on luoda työlle edellytykset, kullekkin osaamisensa ja taitojensa puitteissa. Luokkakoko on toisarvoinen asia - perheyhteys, tasapaino kodin ja koulun välillä on ensiarvoinen päämäärä; kodin kasvatus- ja opetustehtävää jatkaa koulu.

Kodissa luodaan motivaatio, kannuste ja yrittämisen halu -

[rakkaudella tehty lapsi on syntyessään aihio, joka vuollaan perimänsä puitteissa kotikasvatuksella yhteiskuntaosaseksi]

koulu lisää oppia, sopeutuvuutta ja etsii kullekkin tien (yhdessä vanhempien kanssa), josta yksilö 4] voi parhaiten menestyä omilla taidoilla ja osaamisella. Kaikki me emme ole lääkäreitä, tuomareita tai kunnanjohtajia, olemme myös arvostukseltaan tasa-arvoisesti kaikkia niitä tehtäviä, mitä yhteiskunta menestyäkseen tarjoaa ja tarvitsee. Työ on aina arvokasta ja kunnioitettavaa.

Ihmisen menestys on yhteiskunnan menestys

Ihimnen pärjää joukossa, jos hän on sinne yhteenkuuluvuustavoitteella haluttu ja toivottu. Kannuste lähtee kotoa, yhteisöryhmistä, koulusta ja kanssaihmisistä. Kilpailu on vuosimiljoonainen asia - kilpailu johtaa ennätyksiin, joilla ylläpidetään yhteiskuntayhteenkuuluvuutta. Ympäristönsä huolehtiva yhteiskuntavastuu ei ole loputonta kasvua, mutta se on henkistä kasvua ymmärtää, ettemme ole yksin, emmekä ole ainoita luomakunnan kruunuja.

Kilvoittelu on tervettä; sota on kilvoittelun äärimmäinen ja ristiriitainen muoto!

Päättyneet Olympialaiset olivat terveestä kilpailusta 5] erinomainen esimerkki. Voimme kilvoitella rauhanomaisestikin - vaikka sota on valitettava, mutta näemmä "tarpeellinen" kiihko puhdistamaan 'likaantuneita' mieliämme - pääsemmehän aina sanomaan: "Ei enää koskaan" 6].

...

Jukka Gustafsson voisi ajaa voimakkaammin kodin ja koulun välistä yhteyttä

Gustafsson, peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson (sdp) ja sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko (kok.) voisivat yhdessä pohtia keinoja ja peräänkuuluttaa parlamentaarista ryhmätyötä nuorisomme eduksi, jotta he pärjäävät meneillään olevassa koulutusmurroksessa, kilpailutaloudessa ja henkisessä kypsyydessä kohdata aina eteentulevia vaikeuksia.

Vaikeuksien kautta voittoon

Vaikeudet ovat luodut voitettaviksi ja voittajat meidän on seulottava esille, koko yhteiskuntamme parhaaksi. Tosiasia on se, että me olemme erilaisia - on eri asia luoda edellytyksiä, kuin luoda reittejä, joiden siivilät poimivat lahjakkuudet. Lahjakkuutta ei saa hukata.

Lahjakkuudet poimitaan, kannustetaan ja ohjataan vilpittömään haluun olla kunniakas ja innokas yhteiskuntaosallinen. Me tarvitsemme kaikkia, aivan kaikkia - tehtäväkuvasta riippumatta.

On vain oltava vastuu, se todellinen vastuunkanto osallistumisesta, tekemisestä ja saavuttamisesta - ei vain pääministerimme puheina esiintyvistä "vilpittömista vastuista", jotka jäävät lillumaan poliittisena sanahelinänä.

VIITTEET

1] Ketkä kantavat todellista vastuuta lapsista ja nuorista?

--- http://ilkkaluoma.puheenvuoro.uusisuomi.fi/113736-ketk%C3%A4-kantavat-vastuuta-nuorista ---

*] Kibbutz

--- http://en.wikipedia.org/wiki/Kibbutz ---

2] Halu kadoksissa, mitä nuori tekee huomenna?

--- http://ilkkaluoma.puheenvuoro.uusisuomi.fi/102667-halu-kadoksissa-mit%C3%A4-nuori-tekee-huomenna ---

3] Kun mieli sairastaa - työ vapauttaa

--- http://ilkkaluoma.blogspot.fi/2006/01/promille-suomalaisista-mahtuu.html ---

4] Yhteiskunta muodostuu yksilöistä ja yksilöiden arvomaailma usein yhteenkuuluvuusryhmistä

--- http://ilkkaluoma.vuodatus.net/blog/1582501/yhteiskunta-muodostuu-yksiloista-yksiloiden-arvomaailmat-muodostuvat-usein-ryhmista/ ---

5] Voittamisen filosofia