Minne katosivat kunnian- ja vastuuntunnot?

Eräs iltapäivälehti luetteli valtion yhtiöiden toimitusjohtajien palkkoja – herää kysymys kuinka ja miten he ansaitsevat aikuisten oikeasti nuo ostovoimat – mitä on niin erityistä, että palkka on lattiatasoon nähden 15-60 kertainen. Selvitin aikoinaan sotamarsalkkojen palkkoja II Maailmansodasta – Zhukov, von Manstein ja Heinricsh ... näihin palataan seuraavassa kirjoituksessa.

Yhteiskunta on nyt murroksessa, kansa lainehtii kohta kaduille, ravintopula iskee ja työt katoavat edullisempien toverien maihin – olemme maailmanlaajuisessa työn uudelleenjaon taistelussa. Minne on kadonnut kunnian ja vastuuntunto? Nyt näyttää vain raha merkitsevän ...

...

[2006]

Motivoitunut ihminen on tuottoisa, lojaali ja ylpeä osallisuudestaan ryhmäänsä. Ryhmä voi olla työ, harraste tai perhe ja suku. Tänä päivänä yrityksissä painopiste on keskittynyt tulokseen unohtaen merkittävimmän ihmisiä yhdistävän tekijän; yhteenkuuluvuuden ja tunteen osallistumisesta.

Yhteiskunta on rakentunut alunperin ihmisen ympärille huolehtien sen jäsenistä ylhäältä alas. Tarvitsemme organisaation ja johdon, mutta johdon tulisi ymmärtää, kuinka ihmisyyttä ja lojaaliutta ylläpidetään. Aina ei tarvita lyhytnäköistä talousoppien leikkuria orientoimaan taloudenhoitoa pitkäjänteisyydestä qvartaalien tase- ja tuloskirjoihin. 

LINK ---   http://ilkkaluoma.blogspot.fi/2006/03/mihin-on-kadonnut-velvollisuuden-ja.html   ---

Viime vuosisadalla muodostuivat ammattiyhdistykset valvomaan suoritetason etuja alentaen työajan suhteellisemmaksi päästäen työntekijät nauttimaan myös vapaa-ajasta. Samalla määrätietoisella tehdyn työn palkkaneuvottelulla myös työväestö sai tulotasonsa nousemaan, jolloin elintasokuiluja saatiin pienennettyä.

Samalla saatiin laajempi kulutustaso käyntiin, jolloin generoitui lisää työpaikkoja. Työnantajapuoli keskitti omia palveluitaan työyhteisöissään asuntojen, terveydenhuollon jopa elintarviketuotannon ja urheilutoiminnan yhtiön "värien" alle.

Viipymät työpaikoissa olivat pitkiä ja vaihtuvuus pientä. Vastakkainasettelusta huolimatta työpaikasta oltiin jopa ylpeitä ja toisaalta nykykaltaisia YT-neuvotteluja ei ollut. 

Kaikkea vanhaa ei kannata purkaa

Säilyttämisen piiriin oltaisiin voitu jättää velvollisuus ylläpitää työyhteisöä ja turvata työpaikkoja kuin myös joustaa suhdanteissa yhtiön tuloksen mukaisesti mm. palkkakulurakenteissa. Yhteinen vastuu on kadonnut työpaikkojen yhtiöiden kokonaishoidossa.

Johto tutkailee tilikirjoja neljästi vuodessa ja suoritetaso keskijohdon kera varautuu jatkuviin yt-kierroksiin. Nyt on muotia ulkoistaa ja siirtää; ennen oli velvollisuuksia säilyttää ja huolehtia. Tuotantokoneisto on ihmistä varten eikä päinvastoin. Nyt muodissa on palkita omistajia. Suurien yhtiöiden omistajat ovat kadottaneet otteen itse tuotannontekijöihin, vallalla on vain osinkokuittaus vuosittain.

Suuret yhtiöt eivät ole enää suorassa toimintasuhteessa omistajien ja tekijöidensä välillä. Rahalle rahaa on muodostunut tavoitteeksi. Omistajaa ei kiinnosta itse yhtiö, vaan ainoastaan tuotto. 

Ennen patruunat olivat omistajia ja ottivat kantaa lähes kaikkeen;

heidän "ominaistuoksunsa" tuntui niin tehtaiden saleissa kuin työntekijöiden asunnoissa. Parhaimmillaan patruuna perusti väelleen jalkapallojoukkueen ja myi yhtiön tilalta maitoa ja elintarvikkeita. Ennen maistui osallistuminen ja yhteenkuuluvuus. Nyt vallitsee jatkuva pelko itse työstä, sen säilymisestä ja huomisesta. Ei ole suunnitelmallisuutta eikä yhteishenkeä.

Omistaja on valtameren takana ja sitä ei kiinnosta olosuhteet tehtaissa, vain osingot ja sijoituksien tasearvot. Loputon kiihko jatkuvaan kasvuun on ajanut tuotantoyksiköt niin suuriksi, että entisaikojen patruunarahoitus ei riitä ja pääomaa on saatava laajasti; näin syntyivät pörssit ja maaton ja rajaton raha sai alkunsa. 

Viime vuosisadan patruunat sijoittivat itse ...

ja pitivät omistuksen tukevasti itsellä tai suvussa; näin säilyi ote itse toimintaan. Nyt omistajilla ei ole enää otetta lattiatasolle, yhtiöistä ei olla ylpeitä. Omistus ja työnteko sekä ansaintamallit kehittyvät. Kuinka haemme takaisin omistajavastuun, halun järjestää työtä, intohimon huolehtia työyhteisöllisyydestä?

Kuinka saamme takaisin ylpeyden omasta työtehtävästä, halun olla osallisena yhtiön menestymisessä sekä kunniantunnon tehdä aina parhaansa laadun ja toimitusvarmuuden osalta?

Kehittyvätpä tuotantomenetelmät, laskentakalkyylit ja markkinat kuinka tahansa, niin laatu, toimintavarmuus ja aikaansaadun tuotteen ja palvelun imago ratkaisevat menestyksen. Tuon menestyksen takuumiehinä ja -naisina ovat samalla viivalla ponnistelevat omistaja, johto ja tekijät. 

Velvollisuus luoda työtä!

On yhteiskunnallinen velvollisuus luoda työtä ja on yhteiskunnallinen kunnia sitä tehdä. Yhteisten asioiden hoito on politiikkaa. Onko puoluepolitiikka seuraillut liiaksi markkinatalouden mekanismeja marionetteina? Talous on hyvä renki, mutta huono isäntä. Isännän ääntä käyttäköön kuluttaja, siis kansalainen ja talous palvelkoot ihmistä huomioiden tasapainon ja ympäristön sekä rajallisuuden lait. 

Parempi työssä kuin kortissa

Parempi on pienempi palkka kuin osallistumattomuus ja yhteenkuulumattomuus. Parempi on vastuullisuus ja halu tehdä parhaansa huomioiden myös muut. Markkinatalouden aika ei ole loputon.

On yhteiskuntakeskustelun aika, kuinka huomenna teemme yhdessä asioita ollen vahvempia kohtaamaan haasteet ja ympäristöongelmat. Tulevaisuus on yrittäjyydessä ja pienissä toimintayksiköissä, joiden verkot ulottuvat kaikkialle kuten hermoverkosto.

....

Henkilöt

Zhukov, Geogy ... http://en.wikipedia.org/wiki/Georgy_Zhukov   ---

von Manstein, Erich … http://de.wikipedia.org/wiki/Erich_von_Manstein   ---

Heinrichs, Erik … http://fi.wikipedia.org/wiki/Erik_Heinrichs   ---

Ilkka Luoma

Erilaista kunniantuntoa ja vastuunkantoa

Olemme erään päättyvän aikakauden kynnyksellä – liika-ahneuden kita on nyrjähtämässä. Kansakunnat ovat valmiit taistelemaan tasaisemmasta tulonmuodostuksesta – ehkä ei niinkään meillä, mutta katsotaanhan mitä tapahtuu Etelä-Euroopassa, Kreikassa, Espanjassa jne … mitta on täysi. Liika-ahneus tullaan kitkemään pois, keinolla jos toisella. Muutumme oikeudenmukaisemmiksi – pakon edessä.

Kilpailu pitää huolen osaamisen eriarvoisuudesta – näin on aina ollut ja tulee olemaan. Kaikki me emme ole lääkäreitä tai tuomareita – osan täytyy olla suutareita ja räätäleitä, kaikkia tarvitaan. Tuloerot revähtivät – nyt se tullaan likeistämään äärilaidoiltaan. Kunnia ja vastuu ovat huomisen kiinnepisteitä, sillä kaikkia tarvitaan talkoisiin, joss huomioidaan täysilla luonto ja ympäristö.

Mutta, millaista olikaan vastuu ja kunniantunto tehtävissä, joissa kaikki oli laitettava peliin – tuolloin oli mobilisaation aika – puhallettiin yhteen hiileen; kuri oli kovaa, mutta asioista selvittiin selvää tekemällä – kunnia henkensä antaneille.

[ ... Tänään keskustellaan aktiivisesti palkoista, palkkaeroista, tehdystä työstä, vastuusta ja sen kannosta. Palkkaerot ovat suurentuneet ja vastuun rajapinnat hämärtyneet kvartaalien valvontaan; mihin on jäänyt vastuu yhteiskunnasta ja sen osallisista - kansalaisista, missä on se yhteenkuuluvuuden henki, jolla vanhempamme ja isovanhempamme pelastivat tämän maan? ... ]

Toisessa maailmansodassa käytiin maailmanhistorian suurimmat taistelut, joissa tulos ja vastuu olivat ehdottomia vaatimuksia. Henkilöjohtaminen oli yhteenkuuluvuuden ratkaisu. Työt tehtiin henkensä kaupalla antaen sen ainoan, mitä kullakin oli.

LINKKI KESKUSTELUUN ....... TIEDE

...

Rintamakenraali oli taistelurajapinnassa oikeasti kosketuksissa "asiakas-" tai oikeastaan viholliskuntaansa. Tämän päivän 'siviilikenraali' on tornissaan - nähden harvoin joukkojaan - niin omia, asiakkaita kuin vihollisiakaan. Kenraalilla oli johdettavanaan "yhtiössään" noin 10.000 alaista.

Tuloerot ovat suurentuneet

Ihmiset ovat todella eriarvoisia. Johtamista ei usein sen varsinaisessa merkityksessä ole. Johtamisen periaate on raha viivan alla, jos sitäkään. Johtaminen on liian usein omien etujen valvontaa.

Johtajat eivät ole riittävästi rintamassa kohtaamassa asiakastansa tai vihollistaan, kuten olivat sotien kuuluisimmat johtajat. Alaiset saavat aina motivoituneisuutta yhteisen tavoitteen edessä huomatessaan, että johto panee itseään peliin myös "taistelukentällä".

...
Neuvostoliiton marsalkka Georgy Zukov, saksalainen sotamarsalkka Erich von Manstein, sotamarsalkka Erwin Rommel, suuramiraali Karl Dönitz sekä Suomesta jalkaväen kenraali, 1. lk.:n Mannerheim ristinritari Erik Heinrichs (hän komensi Suomen kautta-aikain suurinta sotilaskeskittymää, Karjalan Armeijaa / 100.000 miestä), Karjalan kannaksen ratkaisutaistelujen komentaja, kenraaliluutnantti Karl Oesch ja kaksinkertainen Mannerheim-ristin ritari, 3. divisioonan päällikkö, kenraalimajuri Aaro Pajari.

Kenraaleiden päiväraha Talvisodassa oli 75 markkaa, kun miehistö sai 5 markkaa. Tuolloin bensiini maksoi 2,78 markkaa per litra ja naudanlihaa sai 7 markalla kilon.

Kunnia oli arvo kentillä,

jossa mies koki suurimmat tekonsa - siellä ei säästelty tai pakoiltu, vaan vastuu kannettiin viimeiseen saakka. Saksalaiset menettivät suurimman määrän kenraaleja rintamilla. Kenraali oli tuolloin divisioonansa, "yhtiönsä toimitusjohtaja" täydellä vastuulla. Vastuu ei ollut vain päämäärä, vaan myös henki, niin oma kuin alaistenkin.

Tämän päivän moni toimitusjohtaja useissa yhtiöissä ei itseasiassa tiedä juuri mitään yhteisestä vastuusta ja nimenomaan sen kannosta. Rintamilla vastuut kannettiin. Divisioonassa oli tyypillisesti 10.000 miestä, siis suuri 'osakeyhtiö'. Tuossa yhtiössä ei ollut yt-neuvotteluja, eikä myöskään lakkoja. Siellä oli tavoite, kunnia ja pakottava tarve menestyä tuhlaamatta omia voimia turhaan. Kaikilla oli tehtävänsä.

Kenraalit saivat myös palkkaa,

olivathan he vakinaisessa palveluksessa nauttien myös erilaisia etuisuuksia vastapainoksi vastuulle, jonka laajuus ja paino olivat eri dekadeilla kuin rauhanajan kvartaalipelinappuloilla, jossa yhteenkuuluvuudesta ei ymmärretä mitään, on vain raha, ei kunniaa ja panostusta täysillä yhtiönsä, 'divisioonansa' eteen.

Kenraalien nykypalkka on noin 6.000 - 10.000 euroa kuukaudessa, Talvi- ja Jatkosodassa palkat kenraaleilla olivat suhteessakin vähäisemmät. Suurimmat toimitusjohtajapalkkiot kaikkinensa tänään ovat luokkaa 100.000 - 400.000 euroa kuukaudessa.

...

[Z] Neuvostoliiton armeijassa kuuluisin marsalkka, Stalinin Suuren Isänmaallisen sodan aikainen luottomies Zukov komensi suurimmillaan armeijaa, jonka kokoista yhtiötä saa maailmalta etsiä. Zukovilla oli alaisia enimmillään yli kaksimiljoona. Zukov sai myös kuukausipalkkaa, tosin ilman veronmaksuvelvollisuutta. Palkka olisi tänä päivänä vastaavuudeltaan noin 30.000 euroa.

Zukovilla oli myös vapaa-panssariautoetu kuljettajalla, sekä esikunta. Vastuu seurasi jatkuvasti kintereillä. Vastuu oli miehistä, vastuu oli saavutuksista ja vastuu oli tavasta toimia, siten että ylipäällikön tahto toteutui. Zukov kantoi vastuunsa, ylennettiin Neuvostoliiton sankariksi useaan kertaan, sai ratsastajapatsaan ja paikan Stalinin "sydämessä".

[M] Kolmannen valtakunnan vastine Zukoville oli von Manstein. Hän oli myös marsalkka ja komensi vajaata puoltatoista miljoonaa miestä. Von Mansteinin palkka oli vastaavuutena noin 20.000 nykyeuroa kuukaudessa samalla vapaalla-panssariautoedulla ja esikunnalla sekä sotilaspalvelijoilla kuin neuvostoliittolainen vastineensa.

Vastuu miehistä, vastuu esimiehelle, vastuu Isänmaalle ja vastuu miestensä hengistä oli raskas. Työaika oli jatkuva. Saksalaiset von Manstein kuten sotamarsalkka Erwin Rommel olivat ihailtuja miestensä silmissä. He antoivat itsensä kokonaan peliin, erityisesti Rommel. Rommel viihtyi aivan etulinjassa, hän kohosi vihollisen keskuudessa legendaksi.

Rommel sai palkkansa (nykyarvo noin 10.000 euroa kuukaudessa) ohella kantaa hinnan kunniastaan, uskollisuudestaan Isänmaalle, sen kaikkein kalleimmalla tavalla. Rommel riisti itseltään hengen vaihtoehtona teloituksesta omiensa taholta, ollen vainoharhaisesti epäiltynä korkeimman esimiehensä salamurhahankkeeseen.

Rommel kuoli syyttömänä. Hän jäi alaistensa mieliin esimiehenä, jolle joukot, sotilaat - siis alaiset olivat kaiken ratkaisu. Rommel menestyi loistavalla johtamistyylillään ja miehiään säästävillä taistelutavoilla.

...
Suomalaiset kenraalit rintamalla tekivät erityisesti Talvisodassa ja Jatkosodan -44 kesällä pienoisen ihmeen taistellen miestensä rinnalla sodassa, joka maksoi heille palkkaa ja päivärahoja noin 3.000 - 5.000 nykyeuroa kuukaudessa ilman optioita ja bonuksia. Tai oikeastaan heillä oli optio; se oli Isänmaan vapaus ja kunnia palvella maatansa.

Tuolloin oli vielä arvot, oli päämäärä,

oli kyky huolehtia alaisista ja kyky kantaa vastuu. Heinrichs, Oesch ja Pajari ^1] tekivät sen, mitä heiltä odotettiin. He olivat mukana tehden tuloksen, jossa saavutettuja optioita ei kadehdittu, vaan koko kansa oli yhtenä miehenä ja naisena yhteisen asian puolesta tekemässä sen, mistä vieläkin suomalaiset voivat olla ylpeitä.

^1] Valtiomme suuri teko --- http://ilkkaluoma.blogspot.fi/2006/03/suomen-valtio-osoitti-merkittv.html   ---

Palkka tai palkkiot, optiot sekä muut etuisuudet eivät olleet se ratkaisevin vaikute. Oleellista oli tehdä työnsä joukkueena, johtajana, vastuunkantajana ja esimerkkinä kunniantunnosta, jossa alaisten taistelukyky (työskentelykyky) ja hyvinvointi oli yksi päällimmäisiä tavoitteita. Tuolloin ymmärrettiin, kuinka tulos ja tavoite saavutetaan.

Tulos tehtiin yhdessä;

kurilla, komennolla, mutta kunnioituksella ja oikeudenmukaisuudella arvostaen kunkin panosta kuten omaansa. On huomattavaa, että osa reservin kenraaleista sai vain päivärahan, tuon 75 markkaa, sianlihakilo maksoi vuonna 1939 13 markkaa per kilo.

Kuinka nyt johdetaan rauhanajan 'divisioonia',

omia sotilaita yhtä kuin työntekijöitä, jotka samalla tavalla tekevät joukkona sen tuloksen, mitä odotetaan omistajilta? Suurena erona on se, että ennen sodassa tämä omistaja oli kansa ja valtio. Nyt se on pääoma, tuo raha, jolla ylläpidetään kulutusyhteiskuntaa ilman kunniantuntoa ja arvostusta joukkueesta, joka lopulta tänä päivänäkin tekee sen todellisen työn päämäärän eteen.

Mihin on kadonnut osalta nykypäivien "upseereista" - toimitusjohtajista kunniantunto ja aito vastuunkanto? Onko niin, että vasta suurimmat vaikeudet nostavat todelliset johtajat näkyville?

Ilkka Luoma

http://ilkkaluoma.blogspot.com

Kuva:
Digicam 024.jpg. 30.kesäkuuta 2003. Copyright by Irma Miettinen 2003. Kuvaa saa käyttää yllä olevan tekstin yhteydessä vapaasti.

Kuvateksti:
Venäläinen Sotka -panssarivaunu, joka oli vahva ja tehokas. Suomen miehet kohtasivat nämä sellaisella vastuulla, joka hakee vertaistaan tältä päivältä. Rivimies sai Talvisodassa 5 markkaa päivärahaa (bensiini maksoi tuolloin 2,78 mk/litra). Kuvan entisöity T-34 venäläinen panssarivaunu Kerimäellä Itä-Suomessa. Näitä tankkeja tuohoamalla punkaharjulainen Mannerheim-ristin ritari Eero Seppänen rivimiehenä ja 19-vuotiaana nuorukaisena teki sen, mitä meiltä odotetaan vaikeina ja totuuden edessä olevina hetkinä.

Kuvalinkki, missä Eero Seppänen on yhtenä Mannerheim-ristin ritareista laskemassa muistoseppelettä jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin arkulle LINKKI --->http://www.mil.fi/jalkavaenkenraali/data/images/40_press.jpg (julkaistaessa lähde mainittava)

Linkki jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin hautajaisista LINKKI --->http://www.mil.fi/jalkavaenkenraali/281.dsp (julkaistaessa lähde mainittava)